Kuka?


Nuorena tyttönä en koskaan haaveillut balettitunneista, tutuista tai kärkitossuista. Harrastin uinti teiniksi asti ja tykkäsin kaikesta koululiikunnasta (paitsi Cooperin testeistä). En tiennyt baletista oikeastaan mitään. Kun olin noin 12-vuotias, isoisä vei minut Kansallisbalettiin katsomaan Giselleä. Ihastuin romanttisiin tutuihin ja tunnelmaan, mutta en saanut tanssista vielä mitään kipinää itselleni. Paras ystäväni oli kyllä käynyt tunneilla, mutta hänkin taisi lopettaa ennen teini-ikää. Mietin silloin että baletti on jotenkin harvojen ja valittujen ihmeellinen harrastus, millä ei ollut mitään tekemistä minun kanssani. Kun 19-vuotiaana tutustuin Saksassa opiskellessani balettia harrastavaan kanssaopiskelijaan, olin edelleen ihmeissäni. Voisiko balettia tanssia aikuisena, olematta ammattilainen?

Muutama vuosi myöhemmin löysin itseni ystävän yllyttämänä Tanssivintin jazztanssin tunneilta. Kouluvuosien jälkeen kunto oli päässyt romahtamaan ja muutama ylimääräinenkin kilo oli kertynyt. Halusin jotain mieluista liikuntaa, ei mitään pakkopullaa. Jossain tuntien välissä jazzope ehdotti aikuisten balettitunteja ja kertoi että uusi alkeistunti alkaisi vuoden alusta. Päätin sitten kokeilla - ja sille tielle jäin. Ekasta kerrasta on jo 25 vuotta aikaa, ja olen edelleen ihastunut tähän harrastukseen. Tai oikeastaan baletti on minulle enemmän kuin pelkkä harrastus. Se on elämäntapa, intohimo, erottamaton osa minua.

Klassinen baletti on vaativa harrastus. Oppiminen ja edistyminen vie aikaa, sitoutumista, kärsivällisyyttä, paljon työtä, puurtamista, sisuakin. Mutta kun sitä rakastaa, se ei tunnu pakkopullalta ollenkaan. Päinvastoin. Baletti on oikeasti ihanaa. Nautin siitä silloinkin kun se on vaikeaa, jatkuvaa itsensä haastamista ja oman mukavuusalueen ulkopuolella treenaamista. Tässä blogissa yritän kertoa miksi.

Tanssillisia elämyksiä toivottaen!